Historiaa  

Oli kevät vuonna 1982, kun vanhempamme vihdoin rankan painostuksen alla lupasivat meille koiran. Perhetutullamme oli siihen aikaan irlanninsetterinarttu, johon ihastuimme ja päätimme, että haluamme irlanninsetterin. Olimme niin malttamattomia, että kun ensimmäinen puhelu irlanninsetterikasvattajalle ei tuottanut tulosta, koska siellä ei ollut urospentuja, päätimme yhteistuumin vaihtaa rotua. Eräällä Eijan koulukaverin veljellä oli sileäkarvainen noutajauros "Bona", johon myös heti ihastuimme, kun näimme sen. Ei muuta kuin soittelemaan sileäkarvaisen noutajan pentuja.
 

 

 

 

 



Auli, Niko ja Eija














Niko ja Auli		 Silloisen pentuvälittäjän Christina Heleniuksen ristikuulustelun jälkeen saimme Tapio Takalan puhelinnumeron, johon innostuneena soitimme ja niin meille sitten tuli ensimmäinen koiramme Niko. Oli kai tarkoitettu, että irlanninsetteriurospentua ei ollut sillä ensimmäisellä kasvattajalla, koska sileäkarvainen noutaja on rotu, joka on täysin valloittanut sydämemme. Niko oli meidän ns. "harjoituskappaleemme" noutajamaailmaan, mutta mielestämme onnistuimme loppujen lopuksi kuitenkin aika hyvin, koska Niko suoritti taipparit hyväksytysti ja siitä tuli muoto- ja jälkivalio. Nikosta jouduimme luopumaan syksyllä 1989, kun se oli 7 1/2 vuotta ja sillä todettiin imusolmukesyöpä.

Surumme keskellä ajattelimme, että paras lääke suruumme on kuitenkin uuden pennun etsintä.Olimme kuuluneet jo parin vuoden ajan Ruotsin flattikerhoon ja meille tuli kerhon jäsenlehti Charmören. Kuvien perusteella olimme ihastuneet Almanza-kennelinkoiriin, joten päätös oli selvä, mistä meille tulee seuraava koira. Christina Helenius alkoi puolestamme tekemään kyselyitä Almanza-kenneliin ja kävi ilmi, että odotusaikamme tulee olemaan pitkä. Kuten jo jutun alkua lukiessa varmaan huomasitte, olemme yhtä malttamattomia, kun rotummekin joskus, ja emme tietenkään jaksaneet olla niin kauan ilman koiraa. Aloimme miettiä, minkä toisen rodun voisimme ottaa flatin seuraksi. Koirakirjat sauhusivat, kun kävimme kaikki mahdolliset rodut läpi. Sitten vihdoin keksimme sen, se oli kiharakarvainen noutaja!

Niinpä meille saapui viikkoa ennen joulua 1989 kiharakarvainen noutajauros Curlicue's Celeb (Pekka). Pekan nuoruus alkoi lupaavasti ja valtataistelun jälkeen siitä tuli koira, jonka kanssa oli helppo mennä minne tahansa. Kun Pekka oli reilun vuoden ikäinen, koimme järkytyksen: Pekalla todettiin epilepsia. Tauti katkaisi Pekan lupaavan uran sekä näyttelyissä että kokeissa, koska tapahtumien jälkeen kohtaukset tulivat aina seuraavana yönä rajuina. Elimme Pekan ja sairauden kanssa kaksi vuotta, jonka aikana kohtaukset lisääntyivät ja muuttuivat rajuimmiksi lääkityksestä huolimatta. Pekan ollessa 3 ja 1/2 -vuotias se sai voimakkaan kohtauksen, josta se ei toipunut täysin ja parin viikon kuluttua sen takapää halvaantui. Päätöksemme oli samalla vaikea ja helppo. Ei ollut muuta mahdollisuutta, kun luopua tästä ihanasta koirasta ja päästää se kärsimyksistä.


 


Pekka ja Kalle mökillä

 

 
Maaliskuussa vuonna 1990 Christina Helenius ilmoitti meille vihdoin sopivan flattipennun löytymisestä Pekan kaveriksi. Pennun oli meille etukäteen käynnyt valitsemassa Almanza-kennelin omistaja Ragnhild Ulin. Niin matkasimme Ruotsista kotiin Cinderella-laivalla mukanamme pikkuinen Giorgio-Armani eli Kalle. Kallen saavuttua kotiimme alkoi meillä tapahtua. Koirien ollessa päivisin yksin, huomasimme kodissamme tapahtuvan mystisiä asioita. Verhot lojuivat lattioilla, tiskipöydän pesualtaaseen jätetyt lautaset olivat myös lattialla säpäleinä, kukat leviteltyinä multineen olohuoneen lattialle, isämme mielestä hienot ja kalliit sohvat olivat palasina ja äidin meikit koirien käytössä. Joten tämä johti siihen, että joka aamu kannoimme kaiken irtonaisen tavaran saunaan turvaan. Tämän johdosta allekirjoitamme sanonnan, että koira, joka hurmaa tuomarin ja yleisön esiintymisellään näyttelyssä ei ole yleensä helppo kotikoira. Iän myötä (n. 2,5 vuotiaana) Kallen kotiaskareet loppuivat, joskin se joskus saattoi istua vaikkapa keittiön pöydällä ja katsella ikkunasta kotiinpaluutamme.
 












Kalle 8vko
 


Auli ja Kalle
 
Kallen elämästä ja sen harvinaislaatuisesta luonteesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Kalle oli täynnä itseään, mutta toisaalta se oli kuitenkin erittäin ihmisläheinen koira. Monet ystävämmekin aina nauroivat, että Kalle osasi aina vetää oikeasta narusta ja sai aikaiseksi, että näytti siltä, että kaikki ihmiset olivat Hänen Korkeutensa "palvelijoita". Kalle oli koira, joka herätti ihmisissä sekä ihastusta että vihastusta, mutta ne ihmiset, jotka Kallen henkilökohtaisesti tunsivat olivat täysin myytyjä sen herkän, ihmisläheisen ja erityisen huumorintajuiseen luonteen vuoksi. Kallen parhaimmat saavutukset on näyttelypuolelta. Meidän mielestämme arvokkain voitto oli kahtena vuonna peräkkäin Lahden kansainvälisen näyttelyn BIS-voitto. Kalle suoritti taipparit hyväksytysti ja uskomme, että sillä olisi ollut  NOME-puolellakin mahdollisuuksia vaikka mihin "oikeissa käsissä". Voimme vain katsoa peiliin, ettei tämä koira saanut tuloksia myös NOME-puolella.

Pekan kuoleman jälkeen päätimme, että otamme Kallen kaveriksi uuden flatin. Koska olimme niin tyytyväisiä Kalleen, oli selvää, että uusi flatti tulisi myös Ruotsista samoista linjoista. Samana päivänä, kun Pekka oli lähetetty taivaaseen, oli päivän valon nähnyt Almanza Stranded In A Limousine eli meidän Mikko. Mikko kasvoi Kallen hellässä huomassa iloiseksi flattipojuksi. Mikko suoritti myös taipparit hyväksytysti mm. arvostelun yleisvaikutelmassa luki ”innokas työkoira, joka suorittaa kaikki sille asetetut tehtävät helposti.” Tästä voi päätellä, että Mikollakin olisi ollut varmasti kykyjä pidemmällekin, mutta Aulin iltakoulu työn ohella vain keskeytti ajan puutteen vuoksi harjoittelut liian vähiin.

Tarkoituksenamme aina oli, että jonakin päivänä meille tulisi Kallen poika. Tilaisuus tähän tarjoutui, kun Ruotsista tuli jalostuskysely Kallesta. Marraskuussa 2000 Ruotsista saapuikin kaunis narttu Kallelle astutettavaksi. Kaikki meni hyvin ja pentuja oli kuulemma tulossa. Odotimme innolla päivää, kun saisimme hakea Ruotsista Kallen pojan kotiin. Tammikuun puolessa välissä maailmamme kuitenkin pysähtyi, Kalle oli vakavasti sairas! Kolsin Annen diagnoosi oli lohduton, Kallella oli pernassa syöpä. Annen kannustuksella päädyimme, kuitenkin leikkaukseen, koska koira voisi ilman pernaakin elää normaalia elämää, jos syöpä ei olisi vaan levinnyt muualle. Kalle selvisi leikkauksesta hyvin ja alkoi vähitellen parantua. Samalla, kun toivoimme, että Kalle paranisi, ajattelimme samalla, että pahimmassa tapauksessa saisimme kuitenkin lohdutukseksi Kallen pojan Ruotsista. Sitten toiveemme murenivat taas, kun Ruotsista tuli tieto, että se narttu oli karannut viimeisillään ja juossut suoraan junan alle. Tämä onnettomuus oli tapahtunut samana päivänä, kun Kalle oli leikattu. Nämä edellä koetut hetket ovat varmasti olleet koiraharrastuksemme traagisimpia tapauksia. Suureksi suruksemme Kallen tila huononi nopeasti ja oli aika päästää tämä elämämme koira kärsimyksistään. Fyysinen eromme Kallesta alkoi kovana pakkaspäivänä 3.2.2001. Kallen poismeno jätti sydämiimme nyrkin kokoisen reiän ja henkisesti Kalle tulee aina olemaan läsnä elämässämme. Voi sanoa, muiden koiriemme persoonia yhtään väheksymättä, että Kalle on ollut kuitenkin sellainen Elämämme Koira, joka sattuu tavalliselle koiraharrastajalle vain kerran elämässä, kaikille ei sitä yhtäkään kertaa. Suuressa surussamme meitä lohdutti, kuitenkin se, että muutama vuosi aikaisemmin Kallen spermaa oli laitettu pakkaseen tulevaisuutta varten.

Seuraava koira, joka tuli meille oli Jussi alias Blackleaders Flash-Back (välähdys menneisyydestä). Jussi syntyi juhannuksena v. 2001. Jussi on osoittautunut nimensä veroiseksi, sillä on monia luonteenpiirteitä, jotka se on ilmiselvästi saanut perintönä papaltaan, Kallelta. Se on aloittanut myös uransa hyvin. Se suoritti taipparit syksyllä 2002 ja sai Suomen muotovalion arvon saatuaan ratkaisevan sertin muutama viikko kaksivuotissynttäreiden jälkeen. Ennen tätä ratkaisevaa serttiä se ehti uusien näyttelysääntöjen myötä kerätä viisi serttiä. Toivottavasti meillä nyt riittää osaamista, aikaa ja innostusta mennä tämän koiran kanssa pidemmälle myös nome-puolella. Viime kesän harjoitukset näyttivät, että kehitystä tapahtuu, vaikka vielä ei kokeissa tulokset näkyneetkään. Aika näyttää mihin Jussin tie tulee kulkemaan…

Omistamme myös Anu Vorobjevin kanssa ruskean sileäkarvainen noutajanartun, Almanza Chocolate Creamin eli Silvian. Silvia asuu Anu ja Kimmo Vorobjevin luona. Kimmon taitavassa ohjauksessa Silvia on saanut hienot meriitit Nome-puolella, se on flattien juniorimestari vuodelta 1999 ja  flattimestari vuodelta 2002. Tällä hetkellä Silvia kilpailee nomessa voittajaluokassa, jossa sillä on kaksi ykköstulosta. Silvia valittiin myös vuoden flatiksi 2002. Suomen muotovalio Silviasta tuli kesällä 2002. Luonteeltaan Silvia on herttainen ja miellyttämishaluinen narttu, jonka yhteistyötä Kimmon kanssa on ilo seurata.

Kesällä, vuonna 2004, syntyi Kallen tyttärelle ja Jussin äidille, Lindalle (FIN MVA Blackleader´s Dontsayouloveme) toinen pentue. Linda oli osoittautunut edellisen pentueen perusteella mielestämme hyväksi jalostuskoiraksi ja nyt käytetty uros tarjosi sukutaulultaan mielenkiintoisen lisän tähän linjaan. Halusimme ottaa mahdollisuuden, että tämä linja jatkuisi vielä eteenpäinkin. Anu Vorobjevin kanssa valitsimme yhteisomistukseemme narttupennun, nimeltään Artnemisflat Galadriel, tuttavien kesken Olivia. Kodin tämä ”Kultaisen Metsän Valtiatar” sai Pia Kauppisen ja Ville Suhosen luota Parolasta, jossa hän saa nauttia elämästään onnellisena koirana perheen muiden koirien seurassa. Toivomme, että vuosien myötä Olivia tarjoaa iloisia hetkiä meille kaikille asianosaisille.

Tammikuussa 2005 saapui Ruotsista Almanza-kennelistä meille Uno-poika, Almanza Lover Under Cover. Uno oli Suomeen saapuessaan jo 4,5 kk, mutta hän sopeutui kuitenkin hyvin laumaamme.

Anne Kolsin kanssa omistimme myös yhdessä Tatun (FIN MVA KANS MVA EST MVA Bothwell Latino) muutaman vuoden ajan. Tatu oli luonteeltaan todella mahtava persoona, joka heti ensitapaamisellamme hurmasi meidät sekä Annen. Vuosien myötä Tatu valloitti myös monet muut ihmiset tasapainoisella luonteellaan.

Harrastustoiminta

Niko oli koira, jonka kanssa saimme tutustua moniin eri noutajaharrastusmahdollisuuksiin. Noutajaharrastuksemme Päijät-Hämeen Nuuskuissa alkoi vauhdilla, koska ensimmäisen kentällä käynnin jälkeen löysimme itsemme jo seuraavana viikonloppuna taipparitoimitsijoina (Huom. oli muuten käsineet käsissä). Sitten ei mennyt kauaakaan, kun huomasimme, että istuimme MEJÄ-toimitsijakurssilla. Samanaikaisesti olimme alkaneet käydä jokailtaisilla lenkeillä Anneli Koskisen (Kennel Pepperment) ja Tarja Allosen kanssa. Allosen Tarjan kanssa sitten lähdimme aina kokeilemaan uusia "temppuja".
 

Riihimäki v.1983
Eija alkoi melko pian harrastuksemme alkuvaiheissa toimia Päijät-Hämeen Nuuskujen koesihteerinä. Siihen aikaan sama sihteeri otti vastaan kaikkien kokeiden ilmoittautumiset ja teki tarvittavat paperihommat eli se oli aikamoinen urakka. Auli taas valittiin hallituksen jäseneksi monena vuotena, joista yhden vuoden toimi yhdistyken puheenjohtajana. Suoritimme tottelevaisuusohjaajakurssin ja toimimme kentällä kouluttajina n. 10 vuoden ajan. Lisäksi toimimme usein kokeissa toimitsijoina ja erilaisten tapahtumien järjestäjinä. Suoritimme myös kehäsihteerikurssin ja aloimme toimia näyttelyissä kehäsihteereinä Tapahtumien järjestämisestä merkittävämmäksi nousee varmasti yhdistyksen näyttelyt, joita järjestimme Salpausselän Vinttikoirakerhon kanssa n. 10 vuoden ajan. Näyttelyiden järjestämisestä on jäänyt monta hauskaa muistoa.
Eija näyttelyssä töissä
 
Auli koesihteerinä  

 
Pekka ja Kalle ryhmäkehissä

Kallen ja Mikon pentujen myötä harrastuspohjamme laajeni, kun saimme alkaa seurata niiden jälkeläisten elämää. Samalla tutustuimme tietenkin myös niiden omistajiin, joista monista on vuosien myötä tullut erittäin hyviä ystäviämme. Olemme aina halunneet tarjota apuamme koiriemme jälkeläisten omistajille. Yhdessä heidän kanssa olemmekin saaneet jakaa monia ilon hetkiä, mutta myöskin itketty ja surtu pahoina hetkinä.

Vanhempamme saivat myös harrastuksemme myötä tottua erilaisiin ”raatoihin” kodissamme. Meillä oli kani pakkasessa, jolla meidän piti lähteä harjoittelemaan, mutta olimme unohtaneet ottaa sen sulamaan. Eli laitoimme saunan lämpiämään ja kanin ylälauteille köllöttelemään. Pahaksi onneksemme isämme tuli kotiin ja huomasi saunan olevan päällä. Kanin huomattuaan hän sanoi meille: ”Kaiken muun minä vielä hyväksyn, mutta kani saunomassa on jo liikaa.”

Tulevaisuus… 

Toivomme, että kehittyisimme koiran ohjaajina ja meillä olisi kärsivällisyyttä jatkossa harrastaa myös enemmän käyttöpuolella. Suurin haaveemme on varmaankin, että jonain päivänä saisimme vielä pitää sylissä Kallen pentua ja kantaa se sylissämme kotiimme…

Päätämme kertomuksemme sanoihin, jotka pitävät vieläkin paikkansa. Auli on kirjoittanut ne Nikon valokuva-albumin viimeiselle sivulle silloin joskus vuonna yksi ja kaksi…… 

KIITOS NIKO ELÄMÄNTAVASTA, JONKA OPETIT MEILLE. SE ELÄMÄNTAPA TULEE JATKUMAAN…….

Auli ja Eija Rajulin